Kirjoitettu

Tavallinen tarina

minun tarina

Aikaisemmin minulla oli muita ammatteja, jotka olivat mitä tavanomaisimpia. Minä olen mitä ta­vanomaisin mies.

Tarinani on lyhyesti kerrottuna seuraavanlainen: kauppakoulun jälkeen myyjänä. Sit­ten konttorissa. Lopulta ison vakuutusyhtiön kirjan­pitäjänä. Varmaa, mutta alipalkattua; erämaavaellusta ylennyksen toivossa. Minä olen naimisissa. Toisin sa­noen eronnut. Neljän vuoden avioliiton jälkeen. Vaimoni löytyi deittipalvelun kautta. Rohkenin rekisteröityä luettuani ensin pitkään Match.com kokemuksia. Olemme kohta asuneet erillään vaadittavan ajan, ja minä luotan siihen, että ero myönnetään hankaluuk­sitta. Helmikuussa eron pitäisi olla tosiasia. Yksin eläminen sopii minulle hyvin. Useimmat ovat sitä mieltä, että miehelle on onnettomuus, kun tämän on muutettava pois kotoaan tällaisessa tilanteessa. Mi­nulle se on ollut helpotus. Ei elämä vaimoni kanssa silti ollut mitenkään järkyttävää; meillä meni suun­nilleen samalla tavoin kuin millä tahansa muullakin avioparilla, toisinaan paremmin ja toisinaan huonom­min, oli tuulta ja oli päivänpaistetta. Silti minä kyl­lästyin. Hän ei voinut ymmärtää sitä, ja kun minä eh­dotin, että eroaisimme (oli selvää, että me olimme erehtyneet toisistamme, olimme pettäneet toistemme toiveet ja ajanoloon tunteneet aina vain vähemmän myötätuntoa toisiamme kohtaan) niin hän kysyi hys­teeriseen tapaansa, oliko minulla ”joku toinen”. ”Mitä?” minä kysyin. ”Joku toinen”, hän sanoi. ”Toi­nen nainen.”

Ei hyödyttänyt yrittää vakuuttaa hänel­le, että minä en suinkaan kaivannut ketään toista naista. Että hänen kanssaan neljä vuotta elettyäni mi­nä päinvastoin kaipasin tilannetta, jossa ei olisi ke­tään, vaikka mielellään olisinkin hakenut uusia Match.com kokemuksia. Mutta sitä minä en pystynyt selittämään. Hän sanoi, että hänen oli mahdotonta uskoa minua. Hän itki. Meillähän oli ollut niin hyvä yhdessä. Itse asias­sa juuri hän oli aina valittanut mistä tahansa asiasta ja erikoisesti silloin, kun kysymys oli ollut rahasta tai lapsen hankkimisesta. Minä olin sanonut, että me voimme aivan hyvin odottaa. Hän sanoi, että vähän ajan kuluttua me olisimme ”liian vanhoja”. Minä olin pohtinut lapsen hankkimista, pelännyt lapsen aiheut­tavan rauhattomuutta, taloudellisia seuraamuksia, muuttoa (meidän asuntomme kävisi liian ahtaaksi) ja tilanteen epävarmuutta.

Minä luon mielelläni yleis­katsauksen. Haluan asioiden olevan hallinnassani. Sinänsä minulla ei olisi ollut mitään muuttoa vastaan (vaikka taloudelliset seikat huolestuttivatkin minua), sillä en ollut koskaan pitänyt asuntoamme kovinkaan hyvänä. Toisaalta en ole sitä tyyppiä, että panisin pal­jonkaan painoa ympäristöni yksityiskohdille. Minä viihdyn tai en sitten viihdy melkeinpä missä tahansa. En vaadi, että ympäristöni sopeutuisi minun toiveisii­ni. Luuullakseni olisin turhaan yrittänyt muotoilla toiveitani täsmällisiksi, vaikka olisinkin ollut sellai­sessa asemassa, että olisin voinut järjestää oloni mie­leni mukaisesti.

Mitä minä oikeastaan toivon? Rik­kautta? Mukavuutta? Uralla etenemistä? Varmasti, siinä suhteessakin olen samanlainen kuin kaikki muut — mutta sellaiset asiat tuntuvat vain niin ta­voittamattomilta, miltei abstraktisilta, sopimattomilta yhdistettäviksi minuun minun tavallisessa elämässä­ni. Minäkö rikas? Minäkö huipulla?