Kirjoitettu

Käsilaukkua katsellessa

Varkaat ovat uneksijoita.

Katselen käsilaukkua, jota hän pitää sylissään. Se on kassimainen, siinä ei ole lukkoa eikä salpaa, lom­pakon pää on näkyvissä, Sekkivihko paljaana kaikille, ja minä huvittelen ajattelemalla, miten helppoa olisi­kaan ollut aamuruuhkan aikaan tungoksessa jollakin pysäkillä… On kuitenkin ilman muuta selvää, että minä en toimi sillä tavoin. Minä en ole mikään lompakkovaras enkä käsilaukunsieppaaja. Sen sijaan mi­nä keskityn hänen kaulallaan puseron kaula-aukosta näkyviin tulleeseen koruun: jalokivi paksuissa ke­hyksissä ja kimaltelevista kultalastuista tehdyt ketjut. Niin kaunis! Koru sopii yhteen sormuksen kanssa. Yhteensä ne ovat ainakin kuuden- tai kahdeksantuhannen arvoiset.

Naisella on vaalea ja hehkuva iho. On lokakuu ja raitiovaunussa on kuuma, kun niin paljon ihmisiä on ahtautunut yhteen. Nainen vaikut­taa kuitenkin vilpoiselta. Minä arvailen millaiselta hänen makuuhuoneensa näyttää. Siellä hän kai arvo­esineitään säilyttää? On niin monia tapoja hankkia osoite tietoonsa… Mutta ei. Minä menettelen siten vain harvoin. Sitä paitsi nainen näyttää itsevarmalta, hän on varmasti vakuuttanut korunsa, kenties kaiverruttanut niihin tunnuksensakin. Liian vaarallista. Minä tiedän paikkani. Hänen kaltaisensa nainen on minun alueeni ulkopuolella. Mutta voinhan minä is­tua raitiovaunussa matkalla työhöni, katsella hänen ihollaan kimaltelevaa kultaa, uneksia ja hyväillä kat­seellani tuota kultakorua, jonka rytmikäs keinunta antaa aavistaa hänen sydämensä lyönnit.

Varkaalla täytyy olla itsehillintää, hänen on tun­nettava rajoituksensa, tai muuten hän menee liian pitkälle. Mutta uneksia hän voi.

Minä en ole aina ollut varas — en ainakaan suunni­telmallisesti ja harkitusti. Ja vasta viime aikoina mi­nusta on tullut sellainen, jota voidaan sanoa ammatti­laiseksi.