Kirjoitettu

Tavallinen tarina

minun tarina

Aikaisemmin minulla oli muita ammatteja, jotka olivat mitä tavanomaisimpia. Minä olen mitä ta­vanomaisin mies.

Tarinani on lyhyesti kerrottuna seuraavanlainen: kauppakoulun jälkeen myyjänä. Sit­ten konttorissa. Lopulta ison vakuutusyhtiön kirjan­pitäjänä. Varmaa, mutta alipalkattua; erämaavaellusta ylennyksen toivossa. Minä olen naimisissa. Toisin sa­noen eronnut. Neljän vuoden avioliiton jälkeen. Vaimoni löytyi deittipalvelun kautta. Rohkenin rekisteröityä luettuani ensin pitkään Match.com kokemuksia. Olemme kohta asuneet erillään vaadittavan ajan, ja minä luotan siihen, että ero myönnetään hankaluuk­sitta. Helmikuussa eron pitäisi olla tosiasia. Yksin eläminen sopii minulle hyvin. Useimmat ovat sitä mieltä, että miehelle on onnettomuus, kun tämän on muutettava pois kotoaan tällaisessa tilanteessa. Mi­nulle se on ollut helpotus. Ei elämä vaimoni kanssa silti ollut mitenkään järkyttävää; meillä meni suun­nilleen samalla tavoin kuin millä tahansa muullakin avioparilla, toisinaan paremmin ja toisinaan huonom­min, oli tuulta ja oli päivänpaistetta. Silti minä kyl­lästyin. Hän ei voinut ymmärtää sitä, ja kun minä eh­dotin, että eroaisimme (oli selvää, että me olimme erehtyneet toisistamme, olimme pettäneet toistemme toiveet ja ajanoloon tunteneet aina vain vähemmän myötätuntoa toisiamme kohtaan) niin hän kysyi hys­teeriseen tapaansa, oliko minulla ”joku toinen”. ”Mitä?” minä kysyin. ”Joku toinen”, hän sanoi. ”Toi­nen nainen.”

Ei hyödyttänyt yrittää vakuuttaa hänel­le, että minä en suinkaan kaivannut ketään toista naista. Että hänen kanssaan neljä vuotta elettyäni mi­nä päinvastoin kaipasin tilannetta, jossa ei olisi ke­tään, vaikka mielellään olisinkin hakenut uusia Match.com kokemuksia. Mutta sitä minä en pystynyt selittämään. Hän sanoi, että hänen oli mahdotonta uskoa minua. Hän itki. Meillähän oli ollut niin hyvä yhdessä. Itse asias­sa juuri hän oli aina valittanut mistä tahansa asiasta ja erikoisesti silloin, kun kysymys oli ollut rahasta tai lapsen hankkimisesta. Minä olin sanonut, että me voimme aivan hyvin odottaa. Hän sanoi, että vähän ajan kuluttua me olisimme ”liian vanhoja”. Minä olin pohtinut lapsen hankkimista, pelännyt lapsen aiheut­tavan rauhattomuutta, taloudellisia seuraamuksia, muuttoa (meidän asuntomme kävisi liian ahtaaksi) ja tilanteen epävarmuutta.

Minä luon mielelläni yleis­katsauksen. Haluan asioiden olevan hallinnassani. Sinänsä minulla ei olisi ollut mitään muuttoa vastaan (vaikka taloudelliset seikat huolestuttivatkin minua), sillä en ollut koskaan pitänyt asuntoamme kovinkaan hyvänä. Toisaalta en ole sitä tyyppiä, että panisin pal­jonkaan painoa ympäristöni yksityiskohdille. Minä viihdyn tai en sitten viihdy melkeinpä missä tahansa. En vaadi, että ympäristöni sopeutuisi minun toiveisii­ni. Luuullakseni olisin turhaan yrittänyt muotoilla toiveitani täsmällisiksi, vaikka olisinkin ollut sellai­sessa asemassa, että olisin voinut järjestää oloni mie­leni mukaisesti.

Mitä minä oikeastaan toivon? Rik­kautta? Mukavuutta? Uralla etenemistä? Varmasti, siinä suhteessakin olen samanlainen kuin kaikki muut — mutta sellaiset asiat tuntuvat vain niin ta­voittamattomilta, miltei abstraktisilta, sopimattomilta yhdistettäviksi minuun minun tavallisessa elämässä­ni. Minäkö rikas? Minäkö huipulla?

Kirjoitettu

Käsilaukkua katsellessa

Varkaat ovat uneksijoita.

Katselen käsilaukkua, jota hän pitää sylissään. Se on kassimainen, siinä ei ole lukkoa eikä salpaa, lom­pakon pää on näkyvissä, Sekkivihko paljaana kaikille, ja minä huvittelen ajattelemalla, miten helppoa olisi­kaan ollut aamuruuhkan aikaan tungoksessa jollakin pysäkillä… On kuitenkin ilman muuta selvää, että minä en toimi sillä tavoin. Minä en ole mikään lompakkovaras enkä käsilaukunsieppaaja. Sen sijaan mi­nä keskityn hänen kaulallaan puseron kaula-aukosta näkyviin tulleeseen koruun: jalokivi paksuissa ke­hyksissä ja kimaltelevista kultalastuista tehdyt ketjut. Niin kaunis! Koru sopii yhteen sormuksen kanssa. Yhteensä ne ovat ainakin kuuden- tai kahdeksantuhannen arvoiset.

Naisella on vaalea ja hehkuva iho. On lokakuu ja raitiovaunussa on kuuma, kun niin paljon ihmisiä on ahtautunut yhteen. Nainen vaikut­taa kuitenkin vilpoiselta. Minä arvailen millaiselta hänen makuuhuoneensa näyttää. Siellä hän kai arvo­esineitään säilyttää? On niin monia tapoja hankkia osoite tietoonsa… Mutta ei. Minä menettelen siten vain harvoin. Sitä paitsi nainen näyttää itsevarmalta, hän on varmasti vakuuttanut korunsa, kenties kaiverruttanut niihin tunnuksensakin. Liian vaarallista. Minä tiedän paikkani. Hänen kaltaisensa nainen on minun alueeni ulkopuolella. Mutta voinhan minä is­tua raitiovaunussa matkalla työhöni, katsella hänen ihollaan kimaltelevaa kultaa, uneksia ja hyväillä kat­seellani tuota kultakorua, jonka rytmikäs keinunta antaa aavistaa hänen sydämensä lyönnit.

Varkaalla täytyy olla itsehillintää, hänen on tun­nettava rajoituksensa, tai muuten hän menee liian pitkälle. Mutta uneksia hän voi.

Minä en ole aina ollut varas — en ainakaan suunni­telmallisesti ja harkitusti. Ja vasta viime aikoina mi­nusta on tullut sellainen, jota voidaan sanoa ammatti­laiseksi.